ErkkiTaanila

Aikuislisä

Eurooppalainen ja erityisesti pohjoismainen hyvinvointivaltio on hieno menestystarina. Tarina saavutti huippunsa 1980-luvulla. Hyvinvointivaltion kulujen kasvu on toki jatkunut sen jälkeenkin, mutta hyötyjen kasvu on jäänyt jälkeen kulujen kasvusta. Miksi? Voidaan olettaa, että hyvinvointivaltion rakentaminen aloitettiin olennaisimmista asioista. Sellaisista, joissa hyötyjen suhde kustannuksiin oli paras. Köyhällä maalla ei yksinkertaisesti ollut varaa muuhun.

 

Suomalaisen hyvinvointivaltion historian ensimmäinen rahana maksettava laajamittainen tulonsiirto on lapsilisä, joka luotiin sodan jälkeen. Kansantaloudellisena tavoitteena oli lisätä lasten määrää ja lasten selviytymistä työikään asti. Inhimillisesti ajatellen lapsilisä kompensoi sitä, että lapset lisäävät kuluja, mutta vähentävät vanhempien ansaintamahdollisuuksia. Lapsilisän määräytymisen muuttujat ovat suhteellisen selkeät: lapsen ikä ja lasten määrä perheessä. Aikojen kuluessa lapsilisiä on kritisoitu toisaalta siitä, että niitä maksetaan niillekin, jotka tulisivat toimeen ilmankin. Toisena ääripäänä lapsilisiä on kritisoitu siitä, että köyhille monilapsisille perheille maksetaan niin “paljon” tukea, että lapsilisät kattavat suuren osan talouden juoksevista menoista eivätkä välttämättä kohdistu suoraan lapselle itselleen. Onneksi kumpikaan kritiikki ei ole johtanut muutoksiin. Lapsilisä on yksi niistä harvoista poikkeuksista tulonsiirtojen joukossa, johon ei sisälly kannustinloukkua eli tarveharkinnasta johtuvaa estettä työnteolle. Toki lapsilisänkin tavoite, lapsimäärän lisääminen, voidaan kyseenalaistaa. Tärkeintä kuitenkin on, että tavoite on läpinäkyvä ja sisäisesti ristiriidaton. Ja toki lapsilisäänkin sisältyy kehitystarpeita, kuten erilaisten perhemuotojen ja yhteishuoltajuuden parempi huomioiminen.

 

Lapsilisän jälkeen olemme kehittäneet hyvinvointiyhteiskuntaa luomalla uusia tulonsiirtoja. Näillä on lisätty sosiaalista tasa-arvoa, mutta samalla vähennetty kannusteita työntekoon. Useimmissa lapsilisän jälkeen käyttöön otetuissa tulonsiirroissa tuen saamisen tärkeimpänä ehtona on, että tuen saaja sitoutuu olemaan tekemättä työtä. Alunperin näin ei tietysti ajateltu. Aikanaan maailma oli yksinkertainen: ojankaivuutyötä joko oli tarjolla tai sitten ei. Jos työtä oli tarjolla, oli helppo tulkita, heiluiko lapio vai ei. Tarveharkintainen sosiaaliturva oli aikanaan toimiva ratkaisu. Nykyään merkittävälle osalle tulonsiirtojen saajista tarveharkinta tarkoittaa vain sitä, että ei saa tehdä töitä.

 

Olemme kehittäneet yhteiskunnan, jossa yksilön rahat kiertävät kunnan budjetin kautta. Kuntien rahat kiertävät valtion budjetin kautta. Valtion rahat kiertävät EU:n budjetin kautta. Jokainen kiertoreitti työllistää valtavan määrän virkamiehiä. Mitä pidemmän reitin raha kiertää, sitä enemmän sitä hukkuu matkalle. Sitä enemmän esiintyy korruptiota ja moraalikatoa päätöksenteossa.


Miten voisimme parhaiten säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan, mutta rajoittaa byrokratian paisumista? Miten voisimme järkevästi asettaa rajan yksilön oman päätöksenteon ja yhteiskunnan päätöksenteon välille? Miten voisimme erottaa tilanteet, joissa tarveharkinta on välttämätöntä, tilanteista, joissa tarveharkinta on kannustinloukku ja työnteon este? Yhden varteenotettavan vaihtoehdon nykyaikaiseksi hyvinvointivaltioksi tarjoaa perustili. Ideana on, että tulonsiirrot vähentävät oman henkilökohtaisen tulonsiirtotilin saldoa ja työnteko kasvattaa sitä. Tulonsiirrot ja työnteko eivät enää ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Jos saldo pysyy positiivisena, tulonsiirron saa tiettyyn summaan asti oman harkinnan mukaan ilman viranomaisen tarveharkintaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Hannu Töyri

Erittäin hyvä ja tarpeellinen puheenvuoro. Näin se raha kiertää esitetyllä tavalla kunta, valtio ja EU tasolla, mutta niin se kiertää yhden peruspäivärahalla elävän tulonmuodostuksessa, kelan virkailija myöntää peruspäivärahan, verottaja verottaa sitä, työtön menee sos. virastoon hakemaan toimeentulotukea ja sos.virkailija edellyttää että työtön hakee kelasta asumistukea ja eläke kai kertyy jonkun virkailijan hoitamana.

Kaikissa näissä laitoksissa ja monessa muussa, on poliittisesti valittu johto niin hallitus kuin korkeampi operatiivinen johto ja jopa keskijohto on monesti samaa puolueperusteista porukkaa.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Samaa mieltä siitä, että 1980-luku oli eurooppalaisille yhteiskunnille hienoa aikaa. Kiitos siitä uusliberaaleille ja erityisesti Ronald Reaganille, joka murskasi Euroopasta kommunismin.

Miten voisimme rajoittaa byrokratian paisumista? Ajamalla alas päällekkäiset valtiolliset byrokratiat EU-maista ja jakamalla niiden tehtävät EU:n keskushallinnon ja kunnallisen demokratian kesken.

Toimituksen poiminnat